Tänään se sitten tuli se kutsumaton vieras taas kylään, masennus..
Ja juuri kun oli kehuttu ja jätetty ilman terapiaa, miten nyt suu sitten laitetaan??

Tämä oleminen, yksinäisyys ahdistaa.. Ei vaan jaksaisi taas tätä, ei sitten millään.
Olo on kuin tyhjän päälle jäänyt. Mieskin kysyi että iskikö masennus! Vituttaa sekin.. Sitten se vahtaa jokaista puhinaa ja ähinää.. Lapsille se kertoo että äiti ei saa häiritä, WTF..

Vaikka oikeassahan se on, parempi uinuvan karhun antaa olla.. Ahdistaa jo valmiiksi huominen päivä.. Kuinka se taas menee eteen päin vai luisuuko taakse.  Lasten kanssa kotona.. eikä muuta.. jälleen taas 5 vuosi menossa..

Älkää ymmärtäkö väärin, rakastan lapsia ja he ovat kaikki kaikessa mutta silti elämä on raskasta.
Kuinka helppoa olisi todellakin...  anyway ei siitä sen enempää kun ei se ole minu todellisuuttani.