Aamulla katsoin ikkunasta sateista maailmaa ja huomasin ajattelevani etten ole onnellinen.
Kyynel vierähti silmästäni.  Siitä syntyi seuraava ajatus.. Miksi en ole onnellinen?
Paniikki iskee kun huomaan etten tiedä vastausta.  Olen vihainen itselleni. Minulla on mies ja lapset.
Mies ei ole varmastikaan parhaimmasta päästä mutta rakastan häntä vaikkakin tuntuu että useimmiten meillä on riitaa ja toraa asioista.  Siihen ehkäpä vaikuttaa se yhteisen ajan puute.

Minä useimmiten en pidä tätä kotinani. Entinenkin vuokra-asunto oli enemmän koti kuin tämä.
Minä haluaisin pois jonnekin. Mieheni ei kaikkia ajatuksia ymmärrä joten tänne minun täytyy itseäni purkaa, sillä terapeutin mielestä olin niin iloinen ja hyvinvoiva että terapiaa ei jatkettu..
Juuri edellisellä kerralla oli puhetta että pidempiaikainen terapia olisi tarpeen.. EI ymmärrä ei.

Joskus oikein heikkona hetkenä mietii sitä että se itsemurha voisi ollakin aika helppo tehdä, siis oikeasti. Se ei paljon vaatisi. Eipähän tarvitsisi miettiä ja pohtia asioita eikä muutakaan. Mutta minä en kuitenkaan ole niin heikko ja minusta vain ei ole siihen sillä lapset ovat minulle se joka kuitenkin kannattelee tässä elämässä vaikkakin niidenkin kanssa on nykyisin sotajalalla enemmän kuin sovinnossa.  Äiti on vähän väsynyt!!


Kaipaan muuten lapsuuden kotiini ja lapsuuteeni. Välillä tunne on todella voimakas ja ahdistava, että tuntuu kuin joku repisi sydäntä rinnasta. Miksi se tuntuu siltä?  
Johtopäätökseni siihen on se että silloin muistan olleeni onnellinen.  Vaikka silloinkin mahtui elämään surua ja murhetta niin silti olin onnellinen. Nyt tuntuu että seinät ovat ihan liian lähellä ja pakoon ei pääse.

Tältä varmasti tuntuu kun on nurkkaan ajettu..